Noin vuosi sitten minusta alkoi tuntua rankasti siltä, että en jaksa tehdä asioita enää samalla sykkeellä kuin muutama vuosi sitten. Asiat jäivät hoitamatta ja unohtelin asioita ihan järjettömästi. Syytin oireista e-pillereitä, joita olin käyttänyt, koska osallistuin erään lääkkeen koe-ryhmään. Nyt jälkikäteen voin melko varmasti sanoa, lopetettuani siis e-pillereiden syömisen joulukuussa 2008, että syynä eivät olleet yksinomaan ehkäisyvalmisteet. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta, nähtyäni Eekin näytelmän musta/tuntuu, tajusin että vika olikin minussa.
Suurin osa ystävistäni tietää että olen äärimmäisen täydellisyyteen pyrkivä ja ainaisessa liikkeessä oleva yksilö. En voi pysähtyä, koska silloin minusta tuntuu että olen laiska ja aikaansaamaton. Toisin sanoen, en voi olla rauhassa tuntematta syyllisyyttä. Mitä sitten tulee siihen tosiasiaan, etten tule luultavasti ikinä olemaan tyytyväinen omaan itseeni, kiitos yhden pienen teini-iän ja ihmisen, jolta ei saanut koskaan oikeita sydämellisiä kehuja. Jos joku kuvittelee, että minä osaan kehua niin veikkaus menee hyvin pahasti metsään. Jotenkin tuntuu teennäiseltä kehua esimerkiksi ihmisten hyvää ulkonäköä tms. en vain siis uskalla kai?
Miltä sitten tuntuu olla minä ja millaisia minun suhteettoman järjettömät mielikuvani itsestäni ja tulevaisuudestani ovat.
No, aloitetaanpa vaikka siitä mitä haluaisin oikesti olla. Aikuisten oikeasti haluaisin olla elokuvamaskeeraaja jenkeissä, siis teatterimaskeeraaja. Tiedän että olisin siinä hyvä, mutta en voi uskoa (tämä johtuu itsekriittisyydestä) olevani siinä erinomainen, luultavasti kuitenkin olisin. Tämä taas johtuu siitä intohimosta, jolla yleensä asioihin ryhdyn. Mutta koska olen järkevä, kuten olen vanhemmiltani oppinut, niin panostan johonkin muuhun, eli haen hammaslääketieteelliseen tiedekuntaan. Edellinen lause ei tarkoita sitä, että vanhempani olisivat millään tasolla pakottaneet minua uravalintaani, vaan lähinnä "ohjanneet" minua siihen suuntaan, eikä ettenkö itsekin haluaisi lääketieteellistä uraa. Kerrottakoon se tosiasia, ettei kumpikaan vanhemmistani ole opiskellut yliopisto-/korkeakouluasteella, lisäksi äitini ei ole edes kirjoittanut ylioppilaaksi. Kuitenkin, tulevaisuuden urani ei ole se unelma-ammatti, vaan ammatti joka käytännön syistä soveltuisi minulle, koska olen näppäräsorminen ja tulen erinomaisesti erilaisten ihmisten kanssa toimeen.
Sitten... ne muut Joanna haluaa olla täydellinen, tyttöystävä, ystävä, miniä, tytär, tyttärentytär, isosisko, serkku, askartelija, helmitöiden tekijä, omplija, opiskelija, ruoanlaittaja, sisustaja, siivooja, lastenhoitaja, pukeutuja, kuski, tietokoneen käyttäjä, (nykyään) bloggaaja, vartaloltaan ja painoltaan, tehokkuudeltaan, iholtaan, hiuksiltaan ja kaikkea muuta mihin ikinä ryhdynkään. mikään muu kuin täydellinen tai erinomainen ei riitä, vaikka osaan suurta osaa yllämainituista ihan keskiverrosti, se ei tunnu riittävän.
Ja tässä on syy tämän hetkiseen ongelmaani, kaikki tuntuu valuvan otteestani, enkä tunne iloa minkään asian tekemisestä. Mikään tekemäni asia ei palkitse, koska tunnen niin järjetöntä riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä kaikista asioista. Rehellisyyden nimissä lukemisesta ei ole tullut hienoista suunnitelmista riippumatta yhtään mitään kolmeen viikkoon. En vain ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Tämäkin voi toki johtua täysin epärealistisista lukusuunnitelmista "Joo, mä ajattelin lukea ton Galenoksen parissa päivässä, kun mun lukutahti on n. 40 sivua tunnissa." "Miten niin kova tahti, joo kyllä siinä silti jotain oppii..." JEAH RIGHT! Lopun voittekin luultavasti arvata, ellei teiltä puutu rationaalisuutta ja rivienvälistä luvun taito (jota tässä vaaditaan hyvin vähän).
Loppujen lopuksi siis, rehellisyyden nimissä lääkäri kertoisi minulle luultavasti että olen uupunut ja ehkä jopa, että kärsin keskivaikeasta masennuksesta. Kerron tämän siksi, jotta joku teistä ymmärtäisi ajoittaisen jäätymiseni postailun suhteen.
Onko kenelläkään samansuuntaisia kokemuksia?
Tekstit
1 kommenttia:
Et arvaakaan, miten jostakin typerästä syystä sain lohtua tästä avautumisestasi.
Minä koen monta kertaa viikossa olevani epäonnistunut ihminen, melkein mikään asia ei tosiaan tunnu palkitsevan ja joskus tahtoisin vain hautautua peiton alle loppuelämäksi... Onpas säälittävän kuuloista, mutta siihen se hyödyttömyyden tunteeni on johtanut. Tiedän, että minulla on huono itsetunto, olen yrittänyt tsemppaa ja parantaa sitä ajatusten voimalla. Hokea itselleni, että olen kaunis ja viehättävä ja yrittänyt askeltaa kaduilla itsevarmuutta puhkuen. Uskon, että sosiaalisen elämän parantaminen voisi mainiosti auttaa olooni (ehkä myös sinun?), mutta ei ystäviä väkisin saada. Päädyn usein viettämään viikonloppuja yksin, ilman kavereideni kyselyitä illan suunnitelmista... Tuntuu, että olisin niin monelle se b-vaihtoehto.
Jokatapauksessa, on lohduttavaa huomata, ettei kaikista muista elämä tunnu ruusuilla tanssimiselta ja että kuitenkin jaksetaan eteenpäin... lippu korkealla!
Lähetä kommentti